Tässä blogissa on aiemmin julkaistu aikuisten arjen inaktiivisuutta käsitteleviä tekstejä, ja pohdittu, miten arkiliikuntaa voisi lisätä päivittäisten rutiinien lomaan. Mutta mikä onkaan tilanne lasten fyysisen aktiivisuuden osalta? Saavatko lapset tarpeeksi liikuntaa, vai onko aikuisten inaktiivisuuden kehitystrendi tarttunut lapsiinkin? Tässä tekstissä tarkastellaan päiväkoti-ikäisten lasten liikuntaa ja sitä, miten liikunnan määrää pitäisi mitata. Käsitellyt tulokset pohjautuvat keväällä 2012 valmistuneeseen Maria Mikkosen kandidaatintutkielmaan, jossa rekisteröitiin päiväkoti-ikäisen lapsen fyysistä aktiivisuutta lantiolle kiinnitetyllä kiihtyvyysmittarilla ja EMG-shortseilla, sekä verrattiin näitä tuloksia observoinnin antamiin tietoihin.
Yleinen olettamus on, että lapsi saa riittävän päivittäisen liikunta-annoksensa leikin lomassa. Kuitenkin yhä useammat tutkimukset kertovat karua kieltään päiväkoti- ja kouluikäisten lasten liian vähäisestä liikunnasta. Vaikka mitä erilaisimmat lasten liikuntaryhmät ovat lisänneet suosiotaan, muu päivittäinen toiminta on muuttunut lapsillakin entistä inaktiivisemmaksi television katselun ja videopelien syrjäyttäessä perinteiset pihaleikit (mm. Oliver ym. 2007; Soini ym. 2011; STM ym. 2005).
Lapsuuden liikunta on erityisen tärkeää motoristen taitojen kehittymisen kannalta. Liikuntasuositus päiväkoti-ikäisille lapsille kaikkialla länsimaissa on kaksi tuntia päivittäin kohtalaisen rasittavaa tai rasittavaa liikuntaa, jossa lapsi selkeästi hengästyy (STM 2005; Williams ym. 2008). Tähän tavoitteeseen pääsevät kuitenkin yhä harvemmat päiväkoti-ikäiset. Esimerkiksi Soinin ym. (2011) tutkimuksessa 3-vuoaiden lasten fyysisen aktiivisuuden määrää rekisteröitiin kiihtyvyysmittarilla, ja yksikään lapsi ei päässyt Varhaiskasvatuksen liikunnan suosituksiin. Lisäksi suurin osa lasten fyysisestä aktiivisuudesta oli kevyttä, ja tämä tulos on samanlainen aiempien tutkimustulosten kanssa (mm. Pate ym. 2004; Williams ym. 2008). Lasten spontaani liikunta tapahtuu pyrähdyksittäin lyhyissä jaksoissa (STM ym. 2005; Williams ym. 2008), joten pelkästään observoimalla voi lasten liikunnasta saada rasittavamman kuvan, mitä se todellisuudessa onkaan.
Maria rekisteröi tutkimuksessaan yhden 5-vuotiaan lapsen fyysistä aktiivisuutta hoitopäivän aikana kiihtyvyysmittarilla (kiihtyvyyksien rekisteröinti kolmessa suunnassa) ja lihasaktiivisuuksia mittavilla EMG-shortseilla, sekä vertasi näitä tuloksia tarkan observoinnin antamaan tietoon. Lapsi vietti suurimman osan hoitopäivästä kevyessä aktiivisuudessa, vaikka mittausjaksoon sisältyi myös vapaata leikkiä sisällä ja ulkona virikkeellisessä ympäristössä. EMG-shortsien ja kiihtyvyysmittarin antamissa tiedoissa fyysisen aktiivisuuden määrästä ja rasittavuudessa oli kuitenkin eroja.
Suurimmat erot kiihtyvyysmittarin ja EMG-shortsien antaman tiedon välillä lasten liikunnasta liittyivät aktiviteetteihin, joissa tapahtuu isometristä lihastyötä, eli lihas supistuu ilman muutosta lihas-jänne kompleksin pituudessa. EMG-shortsit rekisteröivät alaraajojen isometrisen lihastyön, mutta kiihtyvyysmittarin lukemat eivät isometrisen lihastyön aikana heilahda (kuva 1). Isometrisestä lihastyöstä on paljon esimerkiksi lapsen kyykkiessä hiekkalaatikolla tai leikkiessä lattiatasossa. Mitattu keskiarvokiihtyvyys oli likimain yhtä suurta ulkoleikin ja sisäleikin aikana, mutta reisien lihasaktiivisuudet erosivat kuitenkin selvästi näiden aktiviteettien välillä (kuva 1). Huomattavaa on myös, että vapaassa leikissä jäätiin kauaksi laboratoriomittauksissa mitatuista kiihtyvyyksistä ja EMG-aktiivisuuksista. Toki laboratoriossa mittausjakso kunkin aktiviteetin kohdalla oli lyhyempi kuin vapaassa toiminnassa, ja datan keskiarvostus eripituisilta jaksoilta saattaa suurentaa tätä eroa entisestään.
Kuva 1. Etu- ja takareisien lihasaktiivisuudet (keskiarvojen summana) ja keskiarvokiihtyvyys laboratoriomittauksissa ja strukturoimattomissa aktiviteeteissä (1 – 5). 1 = istuminen ja laulaminen, 2 = leikkiminen palikoilla lattiatasossa, 3 = vauhdikas sisäleikki, 4 = leikkiminen hiekkalaatikolla, 5 = ulkoleikki.
Miten lasten liikuntaa tulisi siis arvioida? Lihasaktiivisuuksia näyttää olevan enemmän kuin kiihtyvyysmittarin rekisteröimää liikettä. Kuitenkin isometriset lihassupistukset kuluttavat energiaa, vaikka varsinaista liikettä ei tapahdu. Nämä rekisteröintimenetelmien erot voisivat mahdollisesti selittää myös esim. Soinin ym. (2011) tutkimuksessa kiihtyvyysmittarilla saatuja tuloksia lasten vähäisistä liikuntamääristä.
Vaikka rekisteröintimenetelmissä on eroja fyysisen aktiivisuuden arvioinnissa, menetelmien erot tuskin selittävät kokonaan lasten fyysisen aktiivisuuden määrän jäämistä reippaasti suositusten alapuolelle. Miten lasten aktiivisuuden määrää voitaisiin siis lisätä? Esimerkiksi Jyväskylässä on käynnissä hanke, joissa tietyissä päiväkodeissa kannustetaan liikunnallisiin leikkeihin ja järjestetään ohjattuja liikuntatuokioita. Liikuntatuokioissa lapset pääsevät opettelemaan uusia liikuntataitoja ja samalla saavat motorisia ärsykkeitä. Lisäksi yksityiset Aarresaari-päiväkodit panostavat lasten liikuntaan. Toki vastuu lasten liikunnasta on päiväkotien lisäksi luonnollisesti vanhemmilla, joiden kannustus ja oma esimerkki (arki)liikunnan suhteen ovat ensiarvoisen tärkeitä.
Maria Mikkonen, liikuntafysiolgian opiskelija
Taija Juutinen, Marian työn ohjaaja
LÄHTEITÄ:
Williams, H. Pfeiffer, K., O’Neill, J., Dowda, M., McIver, K., Brown, W., Pate, R. 2008. Motor Skill Performance and Physical
Activity in preschool Children. Obesity 16, 1421 – 1426.
wikiliikkuja 
”Yleinen olettamus on, että lapsi saa riittävän päivittäisen liikunta-annoksensa leikin lomassa.”
Mikä yleinen olettamus? Koskeeko tämä olettamus siis myös (ala)kouluikäisiä?
”Miten lasten aktiivisuuden määrää voitaisiin siis lisätä?”
Hyvä kysymys. Täytyy myös huomioida, että vanhempien esimerkkikään ei auta kovin pitkälle, jos lapsen kaverit eivät juuri liiku. Kuka lapsi yksin jaksaisi liikkua suositusten verran?
Käyttämissäni lähteissä käsiteltiin lähinnä päiväkoti-ikäisten ja koulun ensimmäisiä luokkia käyvien lasten fyysistä aktiivisuutta. Tukimuksissa vanhemmat ovat arvioineet lapsen fyysisen aktiivisuuden määrän ja rasittavuuden huomattavasti suuremmiksi mitä mittaamalla (kiihtyvyysmittari yleisin, joissakin mitattu myös energiankulutusta) on saatu tuloksiksi.
Loistava pointti kavereiden vaikutuksesta lasten liikuntaan, eihän kukaan hippaleikkiä yksin leiki! Kysymyksen ratkaisemisessa riittää varmasti haastetta tulevaisuudessa.
Lisäksi oheisen linkin takaa löytyvässä artikkelissa on tutkittu, vaikuttivatko leikkikentän uudet välineet lasten fyysiseen aktiivisuuteen:
Click to access Cardon2009PPAAT.pdf
… ja myös pohdittu keinoja, jotka voisivat olla tehokkaampia lasten liikunnan lisäämiseksi.
Oletko havainnut, onko eroja lastensa liikunnan määrän (alakanttiin) arvioimisessa
a) suomalaisten ja ulkomaalaisten (USA:laisten) vanhempien välillä
b) liikuntaa itse harrastavien ja harrastamattomien vanhempien välillä
c) jollain muulla kriteerillä eroteltujen välillä?
Jälleen mielenkiintoisia pointteja! En ole perehtynyt mainitsemiisi näkökulmiin, mutta todennäköisesti niistäkin on tutkimusta tehty. Koska liikunnan määrän arviointi esim. päväkirjoilla on aina subjektiivista, niin luulisin myös mainitsemillasi taustatekijöillä olevan vaikutusta arviointeihin.
Kiihtyvyysanturi ei ymmärtääkseni esim. tajua pyöräilyn päälle mitään ja se on kuitenkin aika yleinen liikuntamuoto.
Koko kahden tunnin suositus ”selkeästi hengästyttävästä” liikunnasta – tai ainakin sen tulkinnasta – kannattaisi ehkä ottaa tarkemman syynin alle. Tuosskin tutkimuksessa on kuitenkin ollut mukana aktiivisten liikkuvien vanhempien päällisin puolin hyvinkin aktiivisia lapsia. Jos standardit ei mittausten mukaan täyty, saattaa vika olla myös metodissa.