Yöjuoksu on taitolaji

Osaatko juosta hämärässä metsässä? Vaikka juoksuvauhtisi ei riittäisikään Minna Kaupin tai Pasi Ikosen tavoittamiseen, voit olla ylpeä taidostasi. Epätasaisessa ja kovuudeltaan vaihtelevassa maastossa loikkiminen on yksi ihmisen motoriikan upeista taidonnäytteistä.

Mitä meidän kehossamme tapahtuu tällaisessa yöjuoksussa? Ei nimittäin riitä, että annamme kymmenille lihaksille käskyn liikutella raajojamme juoksun liikeratojen mukaisesti. Koska jokainen askel on hieman erilainen – osa sammaleen, joku juuren tai irtokiven päällä, vaaditaan lihasten ohjaamiseen jatkuvaa hienosäätöä.

Liikuntaelimistömme on täynnä pieniä antureita, jotka antavat meille tietoa raajojemme liikkeistä, lihasten pituusmuutoksista ja jännevoimista. Nivelreseptorien antaman tiedon avulla osaamme yhdistää etusormien päät silmät ummistettuina (selvin päin). Lihaksissa majailevat spindelit (lihassukkulat) puolestaan kertovat aivoille sen, liikkuuko käskytetty lihas todellisuudessa niin kuin oli alun perin suunniteltu. Jännevoimia mittaavien anturien (Golgin jänne-elinten) kanssa ne auttavat meitä säätelemään lihasten aktivointia muuttuvissa tilanteissa. Näin voimme sovittaa voimantarpeen uudelleen vaikka silloin, kun nostettavassa – tyhjäksi luullussa – maitotölkissä onkin vielä puoli kiloa sisältöä jäljellä.

Sanotaan, ettei terveyttään osaa arvostaa ennen kuin sen menettää. Sama pitää varmasti paikkansa myös tämän feedback-systeemin osalta. Minkälaista elämä sitten olisi ilman tuki- ja liikuntaelimistöstä saatavaa palautetta? Sitä voi kysyä englantilaiselta Ian Watermanilta.

Ian sairastui nuorena miehenä vatsatautiin, jolla oli erittäin harvinaislaatuinen seuraus: kaikki hänen kehostaan aivoihin tietoa kuljettavat hermosyynsä tuhoutuivat. Ianin ainoa tieto raajojen asennosta, kosketuksesta tai lihasten toiminnasta tapahtuu siis silmien kautta. Maailmalla tunnetuista vastaavanlaisista potilaista Ian on ainoa, joka vuosien sitkeän ja jääräpäisen harjoittelun jälkeen vihdoin oppi uudelleen kävelemään. Yhä edelleen yksinkertaisimmatkin liikkeet vaativat häneltä suunnatonta keskittymistä, eikä esimerkiksi puhuminen kävelyn aikana ole mitenkään mahdollista (puhumattakaan purukumin jauhamisesta). Alla olevasta BBC:n dokumentista voit saada käsitystä siitä, miltä tuntuisi elää ilman näitä kirjoituksessa esiteltyjä liikuntaelimistömme antureita.

Jouni Kallio
Biomekaniikan assistentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s