Pikaruoka, suuremmat annoskoot, rasva, sokeri, lisäaineet ja epäsäännölliset ruokailuajat? Valitsetko jonkun tai jotkut näistä antamaan vastauksen otsikon ongelmaan? Ruokavalio, sen muutokset ja trendit ovat saaneet aikaan kiihkeää keskustelua mediassa, mutta yksi vastaus lihavuusongelmaan saattaakin löytyä kiihkeimpien keskustelujen ulkopuolelta.
Tuttua lihavuuspelottelua
Lihavien ihmisten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Vuodesta 1980 tähän päivään mennessä lihavien ihmisten määrä on yli kaksinkertaistunut, ja ensimmäistä kertaa maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin nälkää näkeviä ihmisiä. Hyvinvointivaltiot johtavat lihavuustilastoja, mutta keski- ja matalatuloiset maat ovat tulossa hyvää vauhtia perässä. Lihavuus on syy ennenaikaisille kuolemille sekä useille johdannaissairauksille, kuten tyypin 2 diabetekselle, korkealle verenpaineelle, aivoinfarktille, uniapnealle ja useille syöville. Ihmisten lihomista onkin alettu oikeutetusti kutsua pandemiaksi.
Miksi sitten lihomme? Yksinkertaisimmillaan lihominen johtuu energiansaannin ja -kulutuksen välisestä epätasapainosta. Syömme enemmän kuin kulutamme, tai kulutamme vähemmän kuin syömme, ja ajan myötä huomaamme pelastusrenkaan kasvavan vatsalihastemme suojaksi. Kun väestön vuosien lihomistrendi jaetaan yksilöä kohti lyhyemmälle aikavälille, havaitaan keskimääräisen energian ylijäämän olevan vain n. puoli kiloa vuodessa, mikä johtuu vain n. 10-15 kilokalorin päivittäisestä plussalla olevasta energiatasapainosta. Koska useilla ihmisillä energiatasapaino on enemmän plussalla ja energian varastoiminen itsessään kuluttaa energiaa, ovat tutkijat päätelleet 100 kcal päivittäisen energiansaannin vähentämisen tai energiankulutuksen lisäämisen estävän lihomisen lähes koko väestöllä1. Vastaus otsikon kysymykseen jäi kuitenkin vieläkin saamatta: kumpi puoli tästä piinaavan yksinkertaisesta yhtälöstä onkaan muuttanut sikspäkit onepäkeiksi?
Lautaset pullollaan ja lenkkarit naftaliinissa?
Energiansaannin muuttumisesta on ristiriitaista tietoa, mutta suurin osa tutkimuksista osoittaa energiansaannin pysyneen samana tai jopa hieman laskeneen viimeisten vuosikymmenten aikana. Suomessa toteutetun Finravinto –tutkimuksen mukaan päivittäinen energiansaanti on laskenut miehillä lähes 600 kcal ja naisilla lähes 400 kcal vuosien 1982 ja 2002 välillä2, joskin lasku on hieman tasaantunut viime vuosina3. Siis mitä? Mäkkäri, Hese ja kapitalistiset ruuantuottajat saavatkin synninpäästön? Eikö ruokakeskustelu tarjoakaan syytä pyöristyville pötseillemme?
Katsotaanpas sitten energiayhtälön toista puolta, eli energian kulutusta. Terveysliikuntasuositusten mukaan hengästyttävää ja hikoiluttavaa liikuntaa tulisi harrastaa vähintään puoli tuntia mieluiten useimpina päivinä viikosta (ja tähän pari lihaskuntotreeniä päälle). Suomalaiset ovatkin ottaneet onkeensa suosituksista ja aktiivisiksi (2-3 kertaa 30 min viikossa) luokiteltujen ihmisten määrä on kasvanut noin 40 %:sta yli 60 %:iin viimeisten 30 vuoden aikana4.
Hetkinen, nyt en ymmärrä? Liikunta on lisääntynyt ja syöminen vähentynyt, mutta ihmiset vaan lihovat?
Onneksi energiankulutukseen kuuluu paljon muutakin kuin kuntoliikunta, ja voimme käyttää olkapäiden kohauttelua muuhunkin kuin epätietoisuuden osoittamiseen: nimittäin arkiliikuntaan! USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa arvioitiin eri ammattien energiankulutusta ja ammattinimikkeiden esiintyvyyden perusteella arvioitiin työn fyysisen rasittavuuden muutosta vuosien saatossa. Tulokset osoittivat, että keskimääräinen työn vaatima energiankulutus laski miehillä 140 kcal ja naisilla 124 kcal viimeisten 50 vuoden aikana5. Samansuuntainen kehitys on havaittu myös Suomessa6. Kun yhtälöön lisätään trendi suomalaisten työmatkaliikunnan vähenemisestä4 sekä tieto siitä, että lihaksemme ovat käyttämättä jopa 70% päivästä7, aletaan olla vastausten äärellä.
Raavas keho kepeän mielemme vietävänä
Liikkumisemme kokonaismäärä on siis vähentynyt dramaattisesti, eikä syömisen vähentyminen ole riittänyt tasapainottamaan tilannetta. Hätähuuto lihavuustilastojen kasvusta on kajautettu ilmoille. Osittain tällainen moralisointi on kuitenkin tekopyhää, sillä todellisuudessa ihmiskunnan tuhansien vuosien pyrkimykset ovat saaneet nyt täyttymyksensä: ruokaa on yllin kyllin ja koneet hoitavat työmme ja liikkumisemme. Ketäpä meistä ei himottaisi tilata pizzaa internetin kautta kotiovelle ja käyttää aikamme intellektuelleimpiin harrastuksiin kuin riistan perässä juoksemiseen?
Ongelmia tulee kun mukavuudenhaluisen mielemme lisäksi yhtälöön otetaan raavas kehomme. Silmissämme sykkivät digiajan ihmeet ja pizzataxit eivät ole ehtineet muuttaa kehoamme, vaan lihaksemme ovat edelleen valmiina pitkään saalistusmatkaan ja huonon saalisonnen sattuessa kehomme nerokkaat mekanismit auttavat meitä selviämään paastojaksojen yli. Jos saalista saadaan, vaikkapa sitten internetistä tilaamalla, varastoi kehomme ylimääräisen energian tehokkaasti seuraavaa paastojaksoa (yhteyskatkosta) varten. Vähäinen liikkuminen yhdistettynä pitkäaikaiseen energian ylimäärään onkin uusi ja ihmeellinen tila kehollemme, eikä se ole ehtinyt mukautua dramaattisesti muuttuneisiin elinolosuhteisiimme. Nykyään liikkumisesta on tullut välttämättömän elämäntavan sijasta vapaa-ajan luksusta, mutta kuntosalien jumpassa pari kertaa viikossa vieraileminen ei silti riitä mitenkään ylläpitämään kymmenien tuhansien vuosien aikana kehittyneitä kehomme normaaleja mekanismeja.
”Tallauskeskustelu tänään A-Talkissa”
Miten sitten kääntää kelkka? Vaihtoehtoja on kaksi: liikkumisen lisääminen tai syömisen vähentäminen edelleen. Meidän siis täytyy hillitä luonnollista primitiivistä energiatiheän ruuan himoamme tai keksiä laiskalle mielellemme motivoivia keinoja liikkua muista kuin välttämättömistä syistä. Kuten tilastoista näkyy, yhtälö on odotetun vaikea. Energiansaannin vähentyminen nykyistä tahtia ei tunnu riittävän kelkan kääntämiseksi ja vain 11% suomalaisista arvottaa kuntoliikunnan muita arjen touhuja tärkeämmäksi harrastaessaan sitä suositusten mukaisesti. Liikkumisen pistoksen löytäminen nykyisestä helpon elämän heinäsuovasta tuntuu olevan ylitsepääsemätön ongelma. Voisikin olla aika avartaa katseita lihavien ihmisten moralisoinnista ja kuntoliikunnan ilojen ylistämisestä laajemmalle; nimittäin ympäristöömme. Kuka onkaan se tuleva miljonääri, joka osaa yhdistää nykyisen elämänmenon vaatimukset ja kehomme alkuperäisen, normaalin toiminnan? Miten onnistuisikaan digiajan ihmeiden valjastaminen ihmisten liikuttamiseen täysin uudenlaisia elämyksiä tuottavalla tavalla? Mikä saisi päättäjät keventämään aktiivisia työtapoja tarjoavien yritysten verotusta? Liikkumattomuuden seuraukset ovat tiedossa, mutta sen syyt ja niihin ratkaisun löytäminen vetävät vertoja viisasten kiven metsästämiselle.
Lihavuuden syiden puntarointi pelkästään energiatasapainoon tuijottamalla on tietenkin yksipuolista, ja ruuan energiatiheys, monipuolisuus ja ravintoaineiden suhteelliset osuudet ovat oikeutetusti osa kansanterveyskeskustelua. Milloinkahan luomun kannattajat huomaavat miten kehomme luonnollisia mekanismeja kuritetaan passiivisuutta pursuavassa ympäristössä tai olisiko arkiliikunnan ja työmatkakävelyn intohimoisille kannattajille aika perustaa ”tallaajat” –ryhmä?
Liikuntafysiologian tohtorikoulutettava Arto Pesola
1 http://www.sciencemag.org/content/299/5608/853.short
2 Lahti-Koski , Marjaana. 2010. Suomalainen ravinto kirjassa Ravitsemustiede (sivu 29), Duodecim 2010, 4. painos.
4 http://www.ktl.fi/attachments/liikunta/avtk_2007b01.pdf
wikiliikkuja 
Hyvä ja naseva kirjoitus – tosin toteamus siitä, että lihavuus on syy ennenaikaisille kuolemille sekä useille johdannaissairauksille on ehkä aavistuksen kärjistetty: esimerkiksi Borodulin (2006) Suomessa ja Lee ym. (2011) Yhdysvalloissa ovat mittaviin aineistoihin perustuen päätyneet siihen, että monien elintasosairauksien ja niiden aiheuttamien ennenaikaisten kuolemien taustalla on ennen kaikkea huonoa kestävyyskunto, ei ylipaino tai lihavuus sinänsä – paksukainenkin voi kuitenkin olla hyväkuntoinen.
Digiajan ihmeiden valjastaminen ihmisten liikuttamiseen on asia, jota nimenomaan meillä Jyväskylän yliopistossa kannattaisi pohtia enemmänkin. Me olemme Mattilanniemessä jo vähän aloitelleetkin: http://www.jyu.fi/it/sedospo.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2011122715005579_ul.shtml
Kiitos kommenteista!
Olet Panu oikeassa, kestävyyskunto on lihavuuttakin parempi sairastuvuuden selittäjä. Kestävyyskunnon suurta selitysosuutta tukee sen suuri periytyvyys sekä mahdollisuus mitata sitä tarkasti. Uskon että tulevina vuosina fyysisen aktiivisuuden selitysosuus nousee myös kovasti, sillä uudet menetelmät mahdollistavat sen objektiivisen mittaamisen suurillakin ihmisryhmillä.
Projektinne vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta! Tuon kaltainen ajatusmaailma on varmasti tärkeässä roolissa tulevaisuuden hyvinvointikentällä, hienoa huomata että edelläkävijöitä löytyy näinkin läheltä 🙂
Hyvä kirjoitus Artsimaiseen tapaan! Varmasti aiheuttaa mukavasti keskustelua. Olen yrittänyt etsiä erilaisia kansoja, jotka vielä jatkavat korkean arkiliikunnan linjalla. Näistä yksi on Amissit. Heillä arkiliikunta on korkealla, syövät paljon, mutta eivät ole erityisen lihavia ja länsimaisia sairauksia on vähemmän:
http://www.wellnessjunction.com/athome/exercise/amish.htm
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/14707772
Toki heillä myös on ainutlaatuisen homogeeninen geeniperimä…
Toisaalta liikunta itsessään yleensä kompensoituu kovempana syömisenä näinä yltäkylläisyyden aikoina. Mutta ehkä arkiliikunta on hieman poikkeus –> vähemmän aikaa syödä?
Sukupuolierojakin saattaa olla? Naisten lienee erityisen otollista ainakin sukukypsänä syödä se mitä kuluttaa? Kun rotat laitettiin ”pakkoliikunnalle”, niin naispuolisilla ateria yleensä näyttää kompensoivan liikunnan aiheuttaman energiankulutuksen, mutta ei miespuolisilla!
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/11803679
Olen itse havainnut, että kun uroshiiret juosta touhottavat (hiirten arkiliikuntaa?) suuria määriä eli kilometrejä päivässä ja viikkoja eli ihmisikään suhteutettuna jopa vuosia, niin läskiä lähtee vaikka ruokaa on tarjolla yllin kyllin.
Fogelholm muuten toteaa seuraavaa uudessa katsauksessaan:
”In contrast, having high BMI even with high physical activity was a greater risk for the incidence of type 2 diabetes and the prevalence of cardiovascular and diabetes risk factors, compared with normal BMI with low physical activity. ”
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/19744231
Keho puskuroi päivittäiset E-kirjaimet ja muut nykyisen ruokateollisuuden tuottamat jätteet rasvakudoksiin eikä näin ollen ylimääräisistä kiloista irtautuminen onnistu pelkästään liikuntaa lisäämällä tai syömistä vähentämällä (vaikka toki sinällään varsin hyviä keinoja ovatkin).
Ylipainoisen ihmisen siirtyessä puhdistuskuurille nämä jätteet alkavat siirtyä kudoksista vereen, jolloin veressä havaitaan mm. jätelauttoja ja erilaisia kiteitä. Veren ja imusuoniston työstettyä poistoelinten kanssa jätteitä riittävän kauan vapautuvat ne lopulta kokonaan kehosta pois.
Epäilen, että jos ylipainoinen ihminen lisää merkittävästi liikuntaa laihtuakseen voi hän ajautua tilanteeseen, jossa suojaava rasvakudos menetetään ja jätteet pääsevät liukenemaan kehon toimintojen kannalta aremmille alueille esim. sisäelimiin.
Ylimääräisen rasvakudoksen sijainnista havaitaan, että rasvaan puskuroituneet jätteet keskittyvät niin naisilla kuin miehilläkin sellaisiin paikkoihin, jotka eivät vahingoita tärkeimpien sisäelinten toimintaa. Myös liikalihavien rasvakudoksen avaaminen paljastaa, ettei kudos ole puhdasta rasvaa vaan tummempaa, jätteestä täyttynyttä rasvakudosta.
Ennenkuin ihan hirveesti mainostetaan vain liikkumisen lisäämistä niin mielestäni on ihan aiheellista puhua ravinnon laadusta, koska yli 30 vuotta sitten sitä ei oltu vielä pilattu kaikella kemiallisella ja keinotekoisella.
Voisit Juha samalla kun etsit niitä kansoja vilkasta, josko löytyis liikuntaa dramaattisesti vähentäneitä ryhmittymiä, jotka kuitenkin ovat pysytelleet luomuruokinnan piirissä. Heillä luulisi poistoelimet olevan kunnossa, jolloin painon ylläpitäminenkin on helpompaa.
t. Marko
On Marko tosiaan ihan mahdollista, että korkea fyysisen aktiivisuuden määrä / arkiliikunta toimii parhaiten kuten liikuntakin tai on terveellisintä ns. painonhallinnassa kun sitä rasvaa ei ole koskaan päästetty kertymäänkään. Älä koskaan liho -kehotus on myöhäistä monelle, mutta lienee hyvä suositus.
Rasvakudos tai kaikki kehon solut joissa on rasvapisaroita eli lipididropletteja voi tosiaan ottaa vastaan lipofiilisia myrkkyjä helposti. Aika näyttää mikä tämän toksisten aineiden ”suojaefektin” merkitys on.
Amissitulkinnassa ongelmana on, että heillä tietääkseni ruokavalio on kohtuullisen luomua ja epäteollista sen lähes jopa ”sukurutsatun” geeniperimän lisäksi eli kaikkea hyvää on vaikea yhdistää korkean fyysisen aktiivisuuteen määrään.
Palatakseni Juhan muutaman kommentin takaiseen kommenttiin. Fogelholmin katsausartikkelin sekä Borodulinin ja Leen tutkimusten tulosten keskinäinen eroavuus osoittaa mielestäni sen, että ylipainon, kestävyyskunnon, sairastavuuden ja kuolleisuuden väliset yhteydet ovat niin monimutkaisia, ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa.
Borodulin (2006) toteaa: ”Aerobisella kunnolla ja säännöllisellä vapaa-ajan liikunnalla on yhteys suotuisiin sydän- ja verisuonitautien vaaratekijöiden tasoihin. Kyseiset yhteydet esiintyvät kaikilla keskivartalolihavuuden tasoilla. Useimmissa yhteyksistä näkyi annos-vaste-suhde. Tämä havainto osoittaa, että jo pieni määrä liikuntaa ja kohtuullinen kunto parantavat vaaratekijöiden tasoja, mutta suuremmalla liikuntamäärällä ja paremmalla kunnolla vaikutus on vieläkin tehokkaampi.” (N = 13 437)
Lee ym. (2011) taas tiivistävät tuloksensa: ”Every 1-MET improvement was associated with 15% and 19% lower risk of all-cause and CVD mortality, respectively. BMI change was not associated with all-cause or CVD mortality after adjusting for possible confounders and fitness change. In the combined analyses, men who lost fitness had higher all-cause and CVD mortality risks regardless of BMI change.” (N = 14 345)
Kun absoluuttisia totuuksia ei ole olemassa, pitää väestötasolla mielestäni pohtia sitä, miten kuuliaisia biokansalaisia olisi hoitomyöntyvyyden näkökulmasta järkevintä ohjeistaa. Optimaalinen tilannehan olisi se, että kaikki hankkiutuisivat eroon ylimääräisestä rasvakudoksesta ja harrastaisivat liikuntaa kulloisenkin suosituksen mukaan, mutta se ei todennäköisesti ole mahdollista ihan lähitulevaisuudessa. Uskonkin, että oleellisempaa on korostaa nimenomaan liikunnan ja kestävyyskunnon merkitystä riskien hallinnassa; aerobisen liikunnan lisääminen on kuitenkin helpompi ja nopeammin toteuttavissa oleva elämänmuutos kuin hankkiutuminen eroon siitä ylimääräisestä rasvasta, joka sekin tosin saattaa liikunnan lisäämisen seurauksena alkaa vähentyä varsinkin ektooppiselta osaltaan.
Borodulin (2006) – http://urn.fi/URN:ISBN:951-740-586-3
Lee ym. (2011) – 10.1161/CIRCULATIONAHA.111.038422
Hienoa että keskustelu on päässyt vauhtiin!
Kokonaispalettihan on erittäin monimutkainen ja yksilölliset erot ovat varmasti valtavia. Hyvän kuvan kokonaisaktiivisuuden ja lihavuuden/kuntoliikunnan annos-vaste -suhteista kokonaiskuolleisuuteen saa Katzmarzykin (2009, n= 17 013) artikkelista (http://www.natap.org/2010/newsUpdates/SittingTimeCauses.pdf): inaktiivisilla ja ylipainoisilla jo istumisen vähentyminen näkyy selkeinä terveyshyötyinä, kun taas aktiivisilla ja normaalipainoisilla hyödyt näkyvät, mutta pienempinä paremman lähtötason takia.
Kuntotasosta tuossa ei tosin puhuta mitään, mutta voisin olettaa sen käyttäytyvän saman mallin mukaisesti: parempikuntoisilla istumisen vähentymisellä, painon laskulla tai aktiivisuuden lisääntymisellä saavutetaan pienemmät vaikutukset kuolleisuuteen, koska lähtötaso on jo parempi.
Lisäksi Katzmarzyk korostaa istumisen roolia: ”In conclusion, in this nationally representative sample of
adults, daily time spent sitting was associated with an
elevated risk of all-cause and cardiovascular disease
mortality. Of particular note, the association between sitting
time and mortality was independent of leisure time physical
activity levels and BMI”.
Tottakai tuo on prospektiivinen tutkimus, ja interventiota tarvitaan jotta jokaisen osa-alueen itsenäiset syy-seuraus -suhteet saataisiin selville…
Kuten Panukin sanoit, keskeistä on miettiä oikeaa kansanterveysviestiä. Mielestäni yksi suurimmista ongelmista kansanterveyden edistämisessä liikkumisen avulla on kokonaiskuvan kaventuminen kuntoliikunnan suosittelemiseen, ja lisäksi ”esineellistämällä” liikunta määrällisiin tavoitteisiin ja näin erottamalla se ikäänkuin erilliseksi verkkarit päällä toteutettavaksi itsenäiseksi touhuksi muiden arjen velvoitteiden lisäksi. Uskon että monikaan ihminen ei aloita liikuntaa kuullessaan kuinka paljon mitäkin pitäisi tehdä.
Voisikohan kansanterveysviesti olla ”vähänkin on hyvästä ja enempi on parempi”, ja ensimmäinen ohje liikkumista aloitteleville ”liiku miten haluat; tärkeintä että pidät siitä”, ja ”ota paras kaverisi mukaan”? 🙂
”Fat but fit” ja kunto vs. liikkuminen ansaitsevat selvästi oman juttunsa wikiliikkujaan!
Arto kirjoitti:
”Mielestäni yksi suurimmista ongelmista kansanterveyden edistämisessä liikkumisen avulla on kokonaiskuvan kaventuminen kuntoliikunnan suosittelemiseen, ja lisäksi “esineellistämällä” liikunta määrällisiin tavoitteisiin ja näin erottamalla se ikäänkuin erilliseksi verkkarit päällä toteutettavaksi itsenäiseksi touhuksi muiden arjen velvoitteiden lisäksi.”
Tämä pitää täysin paikkansa. Ajattelutapa saavutti huippunsa erään ihan vakavasti otettavan liikunta-alan tutkimusta tekevän laitoksen tutkimuksessa, jossa oli selvitetty eri ammateissa toimivien fyysistä aktiivisuutta. Tutkimuksen tuloksena mm. postinkantajien ja metsurien fyysisen aktiivisuuden tasosta oltiin hyvin huolissaan: heistä suurin osa sijoittui ko. tutkimuksessa liikunnallisesti passiivisten ihmisten joukkoon – penteleet kun eivät harrastaneet vapaa-ajan kuntoliikuntaa käytännössä ollenkaan…
Enemmän tälläisiä ideoita:
http://www.thefuntheory.com/piano-staircase
Taina: aivan loistava idea, tuollaisia kaivataan lisää! ”Fun theoryssa” on viisautta!
Panu: mukava kuulla että olet samoilla linjoilla! Morris ym. havaitsivat jo 1950-luvulla bussikuskien kuolevan 2 x todennäköisemmin sydän- ja verisuonitauteihin konduktööreihin verrattuna työn passiivisuudesta johtuen. On jotenkin erikoista että nykypäivän liikuntafysiologiassa ollaan osittain keskitytty vain liikkumiseen joka tapahtuu yli 120 sykkeellä 🙂
Onhan toki totta että suurimmassa osassa väestötason tutkimuksista on käytännön syistä käytetty kyselyjä liikkumisen kartoittamiseen ja niiden tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä pienimpien aktiivisuuksien mittaamiseen; kuntoliikuntaa on helppo kysyä ja sen muistaa helposti toisin kuin kahvitauolla seisoskelun…Onneksi mm. kiihtyvyysanturitukimukset ovat yleistyneet kovasti viime vuosina; toivotaan että niiden kautta kokonaiskuva aukeaisi kaikille kirkkaampana 🙂
Hauskaa höpöttelyä kansanterveyden kiemuroista. Totuuksia niin paljon, että aavistuksen diletantimpi menee pian pyörälle päästään. Hieman polemisoiden ja arkihavaintoihin perustuen uskallan kuitenkin väittää, että kohtuullisesti liikkuva ja monipuolista ruokaa nuukasti nauttiva ihminen pysyy keskimäärin melko hyväkuntoisena aina kuolemansa saakka 🙂 Eniten minua kuitenkin huolettaa arkiliikunnan radikaali vähentyminen joka paikassa. Se näkyy monin tavoin ympärillämme: lihaksittomina laihoina läskeinä (tunnistanette vartalotyypin – ei painoindeksillä juuri ylipainoa, mutta luitten päällä lähinnä rasvaa) tai tukirangan kivuista ja sairauksista kärsivien määrän lisääntymisenä (kun ei ole niitä lihaksia rankaa tukemassa ja yleensä vielä istutaan päivät pitkät). Minusta hyvin yksinkertainen viesti on se, että ihmisen tulisi liikkua, siis rasittaa itseään fyysisesti paljon nykyistä enemmän. Keinoja tähän varmaan olisi, niin keppejä kuin porkkanoita, mutta jotta niillä olisi väestötasolla vaikutusta, tarvittaisiin poliittisia päätöksiä. Se ei ole helppoa: kuka on se poliitikko, joka sanoo lain laatimisen perusteena olevan, ”että on korkea aika sinunkin huonokuntoisen rasvakasan alkaa liikkua omin jaloin”? On sitten makuasia mitä esimerkiksi seuraavista pitää keppinä ja mitä porkkanana: autottomat keskustat, yksityisautoilun säälimätön suitsiminen esimerkiksi veroratkaisuin, ilmaiset työmatkapyörät, seisomista suosivat toimistot portaattomasti säädetävine pöytineen, viinerittömät palaverit (seisten, tietenkin), palkankorotukset kaikille tietyn verran kuntoaan kohottaneille/ilman sairauslomia selvinneille/painoaan pudottaneille tms., ilmaiset tai hyvin edulliset liikuntapalvelut kaikille – samalla kunnalliset liikuntatilat kuntalaisten käyttöön eli esimerkiksi jäähalli kansalle eikä ammattikeppitappelijoille. Urheiluyritykset voivat rakentaa itse omat tilansa. Fakta kai on, että toisen hikoilemisen katsominen ei juuri omaa kuntoa kohota. Ei välttämättä edes henkistä kuntoa. Liikuntakulttuuri tulisi siis tietyssä mielesä sosialisoida eli päästä eroon kilpaurheiluvetoisesta toiminnasta, mikä aktivoi pienen osan ja passivoi enemmistön.
Moikka Sakari!
Totta puhut, monimutkainenhan tuo kokonaispaketti on, mutta kaikki varmasti ollaan samaa mieltä siitä että ihmiset tulisi saada liikkumaan ja syömään terveellisesti! Ja siitähän ne pulmat sitten alkavatkin! 🙂 Hyvä on tuo keppi vs. porkkana -ajatuksesi. Nykyään ehkä mennään pääasiassa tuolla keppiajatuksella, kun liikuntapiireistä huudellaan miten huonossa kunnossa ja lihavia ihmiset ovat. Varmaankaan tällaisella moralisoinnilla ei muutosta väestötasolla saada aikaiseksi, yksinkertaisesti sen takia että monet 1) ihmiset 2) yritykset 3) valtiotason päättäjät arvottavat monet muut asiat liikunnallisen elintavan edistämistä tärkeämmiksi…Noh näin tietenkin tiukan talouden aikana osin pakon sanelemaa onkin, vaikka asiaa katsoisi kuinka liikuntalasien läpi. Toisaalta on outoa jos terveyden heikkenemistä ja ympäristön passivoitumista ei osata katsoa pitkällä tähtäimellä ja ymmärretä, että nykypäivän sijoitus tuottaa hedelmää varmasti tulevaisuudessa. Esimerkiksi yrityksille ja valtiolle hyvä porkkana on pauhata sairauspoissaolojen, menetetyn tuottavuuden ja terveydenhoitokulujen vähentymisestä ja työkyvyn ylläpitämisestä. Yksilötasolla onkin sitten varmasti vähintään yhtä kinkkinen tilanne; miten saada ihmiset arvottamaan oma hyvinvointi ja sen eteen nähtävä vaiva muita houkutuksia korkeammalle. Täytyisi tuottaa niin helppoja, saavutettavia ja mielenkiintoisia palveluja että ihmiset niihin tarttuisivat, tai yritysten ja valtion porkkanavetoisella toiminnalla kehittää toimintatapoja ja verotusta hyvinvointia edistävään suuntaan…Hyviä ovat nuo sinun ehdotuksesi, ja vaikka osa niistä saattaisi ensin tuntua kepiltä, uskon että jos ne yhteiskunnan tasolla olisivat tuettavia toimintatapoja, muuttuisi kulttuuri ja ilmapiiri pikkuhiljaa myönteisemmäksi.
Olen hieman eri linjoilla tuosta kilpaurheiluasiasta; ainakin minulle tuottaa hyvinvointia katsoa silloin tällöin huippu-urheilua 🙂 Eri asia sitten on kuka nuo ympyrät rahoittaa… Ehkä tuossa on myös yksi ongelma mikä leimaa liikunnallisen elämäntavan edistämistä päättäjien tasolla; liikunta mielletään verkkarit päällä tapahtuvaksi toiminnaksi ja se erotetaan omaksi normaalista arjesta erilliseksi asiaksi, mihin osaltaan kilpaurheilukin on antanut vaikutteita. Tähän ratkaisu on jälleen kerran kynnyksen madaltaminen, ja niinkuin sanoitkin tuon kulttuurin sosialisoiminen 🙂
-Arto
[…] rasvamäärän hallinnassa auttaa oikeanlainen ruokavalio ja riittävä liikunnan määrä (tai liiallisen passiivisuuden välttäminen). Hehtaarin kokoinen rasvapeppu ei ole pop. Alaselän yleensä sisältämän luonnollisen notkon […]
[…] rasvamäärän hallinnassa auttaa oikeanlainen ruokavalio ja riittävä liikunnan määrä (tai liiallisen passiivisuuden välttäminen). Hehtaarin kokoinen rasvapeppu ei ole pop. Alaselän yleensä sisältämän luonnollisen notkon […]